Kävin äsken kaupungissa. Istuessani bussissa matkalla kotiin tuntui kuin en näkisi enkä kuulisi mitään. En näe enää edes mitä ympärilläni tapahtuu. Olen liikaa keskittynyt omaan pahaan olooni. Se on vallannut koko mieleni ja kehonikin. Silmistäni paistaa nykyään pelko vaikken edes yritän tehdä mitään ilmettä. Tai jonkinlainen pelon ja surun sekoitus. Tiedän että tämä on valittamista, mutta josko edes tänne saisin kirjoitettua rehellisesti tunteitani ja ajatuksiani. Koko elämäni olen vain yrittänyt esittää että kaikki on hyvin vaikkei olekaan.

Joulu tekee tuloaan, tosin en ole sille juurikaan uhrannut ajatuksia. Tänä vuonna jouluun ei liity oikeastaan mitään tunteita tai odotuksia. Ei ole rahaa ostaa yhtään mitään ja tulen olemaan vanhempieni luona joulun. Yritän kai olla itkemättä siellä ja hymyillä vaan. Mikko viettää joulua oman perheensä kanssa, ei siis olla yhdessä tätä joulua. Tavallaan olisi ollut kiva viettääkin yhdessä joulua, mutta ei tänä vuonna. Rehellisesti sanoen en usko meidän edes yhdessä näkevän ensi joulua.

Tämä elämä sosiaalisen fobian kanssa on kummallista, esimerkiksi rakastan Mikkoa ja haluaisin olla hänen kanssaan, mutta hänenkin seurassaan jännitän ja positiiviset tunteet kuten rakkaus muuttuu peloksi ja ahdistuneisuudeksi. Tätä on vaikea ymmärtää ellei ole itse kokenut. Toivoisin että edes Mikon seurassa voisin rentoutua ja nauttia yhteisestä ajasta, mutta ei. Tuntuu että kaikki nautinnon rippeetkin riistetään. Jäljellä jää vain yksinäisyys ja tuska, kun toisten seura ei tunnu hyvältä, ei ole tuntunut pitkiin aikoihin.

Bussissa taas tuli mieleen tämän taipaleen päättäminen omin käsin. Tuntuu että edessä häämöttää vain taloudellinen katastrofi ja tämän sairauden kanssa painimista kuolemaan saakka. Siinä ei tunnu olevan järkeä eikä minkäänlaista mielekkyyttä, miksi kannattaisi elää. Kuitenkin itsemurhani aiheuttaisi niin paljon tuskaa vanhemmilleni, että sekin tuntuu pahalta. Ehkä oloani helpottaa että ajattelen voivani itse päättää tästä kurjuudessa elämisestä, minulla on siis vielä jonkinlainen kontrolli jäljellä elämäni suhteen.

Nämä nuoruuden päivät lipuvat ohitse merkityksettöminä ja ankeina, pelon kyllästyttäminä. Haluaisin matkustaa, mennä ulkomaille töihin, rakastaa Mikkoa ja iloita hänestä, viettää aikaa ystävien kanssa, käydä laivalla, käydä erilaisissa tapahtumissa, kyläillä ihmisten luona ja kutsua kylään ihmisiä jne. Haluaisin tehdä kaikenlaista ja kaipaan sosiaalista elämää, mutta kaikki tuntuu olevan minulta kiellettyä. Kehoni  kertoo sen erittäin selvällä kielellä, sen sijaan että kehoni nauttisi ja rentoutuisi tällaisissa tilanteissa, mielessäni syntyy hallitsematon ja valtava paniikki, kasvot jäykistyy ja ajatukset häviää.

Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?