Oon miettinyt että alan taas kirjoittaa päiväkirjaa, mutta en ole saanut aikaiseksi. Ehkäpä ajatuksia voisi tännekin kirjoittaa, en tiedä helpottaako yhtään. Nytkin kurkkua "kuristaa". Oon aika väsynyt tähän oloon. Takana muutama lääkehuuruinen vuosi ja nyt kuivilla. Yliannostuskin takana. Henkihän siinä melkein meni. Nyt siitä on jo aikaa. Oon joskus ajatellut että ihminen tiedostaa sen kun kuolee, mutta ei se varmaan aina niin mee. Oikeastaan en tiedä oonko edes iloinen että oon hengissä. Melkein harmittaa etten kuollut.

Hyvää vauhtia olen työelämästä kokonaan pois jäämässä, ystäviä ei juurikaan ole, minnekään sosiaalisiin tapahtumiin en voi mennä. No poikaystävä on - mutta senkin seurassa jännitän. Tää jännittäminen on sen verran raskasta että voi olla etten enää jaksa yrittää olla tässä suhteessa. Muutenkin tuntuu pahalta kun toinen joutuu seuraamaan vierestä rakkaan ihmisen hajoilua tähän elämään. Mä rakastan Mikkoa, mutta Mikko ei ymmärrä että mun paha olo on jo sellaista luokkaa että välillä ajattelen että menen päivystykseen etten tee itselleni jotain. Kyyneliä tippuu paidalle. Aina kun yritän puhua mun pahasta olosta, niin Mikko yrittää piristää. Joskus haluaisin sanoa sille suoraan että mä aika suurella todennäköisyydellä en jaksa tätä elämää enää kovin pitkään. Mikko on tyytyväinen kun on ruokaa ja saa käydä pelailemassa. Mikon murheet liittyy lähinnä kai muhun. Musta oikeasti tuntuu että tekisin Mikolle palveluksen jos lopettaisin tämän suhteen, mutta se ottaisi sen niin raskaasti. Niin mäkin, mutta mun psyyke on kaukana terveestä ja kaikki sosiaalinen kanssakäyminen vaatii multa paljon energiaa. Mikko ei ymmärrä että mun jännittämistä kutsutaan sosiaaliseksi fobiaksi, kyse ei ole pienestä normaalista jännittämisestä. Ihan kuin tietäisin mikä on normaalia.. Ja lisäksi, jos en olisi tässä suhteessa, olisi helpompi tehdä päätös siirtyä manalan majoille. Tai en tiedä.

Itsemurhan miettiminen on muuttunut päivittäiseksi. Viime yönä mietin että voisin harjoitella kiipeämällä sinne korkealle vaikken hyppäisikään. Jos oon rehellinen niin pelkään kuolemaa kai sitten loppujen lopuksi enemmän kuin elämää. Pelkään että kuoleman jälkeen siellä olisikin helvetti vastassa. Ja joku mussa vielä jaksaa uskoa että ehkä joskus tulee parempia päiviä. 10vuotta olen niitä jaksanut odottaa, ehkäpä jaksan vielä toiset kymmenen.

Itken nykyään melkein päivittäin tai pala on kurkussa harva se hetki. Itken melkein syystä kuin syystä. Mä haluaisin ennemmin nauraa ja hymyillä, mutta se on mulle vaikeaa. Mun naamassa kaikki ei toimi, lihakset on kireät jännittämisestä juuripa. Musta on tullut juuri sellainen tyhmänoloinen, kiusaajien puheet kai toteutui minussa. Elämä menee multa ohi. Ja yksin luoja tietää että mä oon yrittänyt ja yrittänyt ja yrittänyt. Mun sielu leijuu jossain ajattomuudessa, jossa on vaan läsnä pimeys ja paha olo. Ajatuksilta ei pääse karkuun, ajatus-demoneilta. Nukkuminen on siksi hyvää, että silloin lakkaa hetkeksi ajattelemasta.