Koskahan se seinä tulee eteen että aikuisten oikeasti ei jaksa enää? Musta tuntuu että mä oon niin monta kertaa ollut ihan finaalissa, mutta sitten kuitenkin jatkanut tätä elämää. Tosin nyt kun ei ole juuri enää toiveita työpaikasta ja alan olla aika syrjäytynyt, voi olla että se seinä tuleekin vastaan. Se seinä on niin korkea ettei mun voimat enää riitä kiipeämään yli siitä tai menemään seinän läpi.

Terapia ei ole juurikaan auttanut. Ainoa apua, josta on jotain hyötyä, on itseni kannustaminen. Pyrin kehumaan itseäni mielessäni ja tsemppaamaan kuin toista ihmistä. Nostan itseni joka kerta kun kaadun, mutta se on käynyt työläämmäksi vähitellen. Omat voimat on aika loppu. Haluaisin tavallaan päästäkin jonnekin hoitoon, jossa musta pidettäisiin huolta. Toisaalta tuntuu että se olisi jo luovuttamista, olisihan se. Se olisi loppu kaikelle itsenäisyydelle ja jäähyväiset kaikelle normaalin rippeille.

Välillä haluaisin olla taas iloinen ja vallaton lapsi, joka sai itkeä isälleen suruja. Mun pitäisi olla aikuinen ja kypsä, mutta edelleen huomaan vaan haaveilevani ehdottomasta rakkaudesta ja isosta sylistä, johon voi nukahtaa ja missä voi itkeä pahan olon pois. Mutta sellaista ei ole enää. Ei aikuisille ole mitään suurta syliä, jossa saisi rakkautta ja lämpöä.