Tänään kaupassa sattui tulemaan vastaan kaksi vanhaa tuttua. Mun ensireaktio on useimmiten puhdas paniikki tuollaisissa tilanteissa ja tämänpäiväinen ei ollut mikään poikkeus. Halusin vaan mennä ohi, mutta oli liian myöhäistä. Piti yrittää vääntää hymyä naamalle ja alkaa vetämään inhoamaani small talkia. Tarkkailen jokaista sanaani, kasvoni eivät toimi, pääni ei toimi. Toivon vain tilanteen loppuvan. Lopetankin keskustelun aika nopeasti toivottamalla hyvää joulun aikaa. Jälkeenpäin masentaa tuo tilanne. Päätän silti olla soimaamatta ja ruoskimatta itseäni. Totean vain mielessäni että juuri tällä hetkellä en voi tuolle asialle mitään.

Sosiaalisuus on iso osa ihmisen elämää ja silloin jos se on syystä tai toisesta "mennyt rikki", seuraukset on aika rampauttavat. Itse olin lapsena ja nuorena iloinen ja villi sekä rohkea, mutta yläasteella kaikki tuo tuhottiin koulukiusaajien toimesta. Nyt minusta on tullut pelokas ja vetäytyvä ihminen. Spontaanius ja iloisuus ovat hävinneet. Toki yritän parhaani, en nyt halua olla naama norsun v*tuillakaan koko ajan. Mutta helppoa se ei ole, koska alitajunta päättää milloin "pitää joutua paniikkiin ja juosta karkuun". Alitajuntani ei tunnu pitävän edes ystävällisistä ihmisistä. Se taitaa laittaa kaikki ihmiset samaan kategoriaan nimeltä "kiusaajat".

Miten voisin sinulle alitajunta näyttää ettei kaikki ihmiset ole kiusaajia ja etteivät nämä ihmiset ympärilläni tahdo enää pahaa minulle kuten yläasteella? Mutta alitajuntani on juuttunut menneeseen. Alitajunta-parka joutuu elämään jännityksessä jatkuvasti.

Äsken Mikko kävi kotona. Jähmetyn heti hieman ja minusta tulee jollain tavalla "tönkkö". Voi olla että täytyy oikeastikin tämä suhde lopettaa, kyllä Mikko ansaitsee hieman paremman naisen. Olen alkanut jo sopeutua ajatukseen elämästä ilman miestä ja perhettä. Eihän puolisolla ja äidillä voi mennä naama solmuun puolituttujen törmäämisestä, eihän?