Mikko lähtee kohta viettämään pikkujouluja yhden ystäväporukkansa kanssa. Mitähän mä tekisin? Istun täällä kotona ja katson TV:tä varmaankin. Olisi kivaa jos itsekin omistaisin ystäviä ja voisin tehdä heidän kanssaan kaikkea kivaa. Tämä sairaus on tehnyt sen aika pitkälti mahdottomaksi. Saan olla kiitollinen niistä kahdesta tai kolmesta ystävästä, jotka minulla on ja joita pystyn silloin tällöin tapaamaan. En halua olla epäkiitollinen, mutta myönnän ettei ole helppoa olla katkeroitumatta. Tuntuu kuin katselisin vierestä kun muut nauttivat elämästä ja keräävät hienoja kokemuksia. Tietysti joku voi ajatella: "No miksi et vaan repäise ja tee jotakin?" Vastaus kuuluu, kyllä olen tehnytkin kaikenlaista, mutta kun paniikki varjostaa lähes tulkoon kaikkea, johon liittyy jotain sosiaalista, asia ei ole enää niin mutkaton. On siis vain kasa haaveita.

Mikko laittautuu valmiiksi WC:ssä, itse istuskelen ja kirjoittelen tätä blogia. En kuitenkaan tunne kateutta, lähinnä iloinen Mikon puolesta että hänellä on kavereita. En toivoisi kenellekään omaa kohtaloani. En tosiaan tiedä miksi kukakin saa sellaisen kohtalon kuin saa. Osittain uskon että "jokainen on oman onnensa seppä", mutta toisaalta kaikkiin saamiinsa kortteihin ei ole kovin helppo vaikuttaa.

Nyt täytyy lähteä viemään Mikkoa pikkujouluihin.