Mikko lähtee kohta viettämään pikkujouluja yhden ystäväporukkansa kanssa. Mitähän mä tekisin? Istun täällä kotona ja katson TV:tä varmaankin. Olisi kivaa jos itsekin omistaisin ystäviä ja voisin tehdä heidän kanssaan kaikkea kivaa. Tämä sairaus on tehnyt sen aika pitkälti mahdottomaksi. Saan olla kiitollinen niistä kahdesta tai kolmesta ystävästä, jotka minulla on ja joita pystyn silloin tällöin tapaamaan. En halua olla epäkiitollinen, mutta myönnän ettei ole helppoa olla katkeroitumatta. Tuntuu kuin katselisin vierestä kun muut nauttivat elämästä ja keräävät hienoja kokemuksia. Tietysti joku voi ajatella: "No miksi et vaan repäise ja tee jotakin?" Vastaus kuuluu, kyllä olen tehnytkin kaikenlaista, mutta kun paniikki varjostaa lähes tulkoon kaikkea, johon liittyy jotain sosiaalista, asia ei ole enää niin mutkaton. On siis vain kasa haaveita.

Mikko laittautuu valmiiksi WC:ssä, itse istuskelen ja kirjoittelen tätä blogia. En kuitenkaan tunne kateutta, lähinnä iloinen Mikon puolesta että hänellä on kavereita. En toivoisi kenellekään omaa kohtaloani. En tosiaan tiedä miksi kukakin saa sellaisen kohtalon kuin saa. Osittain uskon että "jokainen on oman onnensa seppä", mutta toisaalta kaikkiin saamiinsa kortteihin ei ole kovin helppo vaikuttaa.

Nyt täytyy lähteä viemään Mikkoa pikkujouluihin.

Tänään kaupassa sattui tulemaan vastaan kaksi vanhaa tuttua. Mun ensireaktio on useimmiten puhdas paniikki tuollaisissa tilanteissa ja tämänpäiväinen ei ollut mikään poikkeus. Halusin vaan mennä ohi, mutta oli liian myöhäistä. Piti yrittää vääntää hymyä naamalle ja alkaa vetämään inhoamaani small talkia. Tarkkailen jokaista sanaani, kasvoni eivät toimi, pääni ei toimi. Toivon vain tilanteen loppuvan. Lopetankin keskustelun aika nopeasti toivottamalla hyvää joulun aikaa. Jälkeenpäin masentaa tuo tilanne. Päätän silti olla soimaamatta ja ruoskimatta itseäni. Totean vain mielessäni että juuri tällä hetkellä en voi tuolle asialle mitään.

Sosiaalisuus on iso osa ihmisen elämää ja silloin jos se on syystä tai toisesta "mennyt rikki", seuraukset on aika rampauttavat. Itse olin lapsena ja nuorena iloinen ja villi sekä rohkea, mutta yläasteella kaikki tuo tuhottiin koulukiusaajien toimesta. Nyt minusta on tullut pelokas ja vetäytyvä ihminen. Spontaanius ja iloisuus ovat hävinneet. Toki yritän parhaani, en nyt halua olla naama norsun v*tuillakaan koko ajan. Mutta helppoa se ei ole, koska alitajunta päättää milloin "pitää joutua paniikkiin ja juosta karkuun". Alitajuntani ei tunnu pitävän edes ystävällisistä ihmisistä. Se taitaa laittaa kaikki ihmiset samaan kategoriaan nimeltä "kiusaajat".

Miten voisin sinulle alitajunta näyttää ettei kaikki ihmiset ole kiusaajia ja etteivät nämä ihmiset ympärilläni tahdo enää pahaa minulle kuten yläasteella? Mutta alitajuntani on juuttunut menneeseen. Alitajunta-parka joutuu elämään jännityksessä jatkuvasti.

Äsken Mikko kävi kotona. Jähmetyn heti hieman ja minusta tulee jollain tavalla "tönkkö". Voi olla että täytyy oikeastikin tämä suhde lopettaa, kyllä Mikko ansaitsee hieman paremman naisen. Olen alkanut jo sopeutua ajatukseen elämästä ilman miestä ja perhettä. Eihän puolisolla ja äidillä voi mennä naama solmuun puolituttujen törmäämisestä, eihän?

Kävin äsken kaupungissa. Istuessani bussissa matkalla kotiin tuntui kuin en näkisi enkä kuulisi mitään. En näe enää edes mitä ympärilläni tapahtuu. Olen liikaa keskittynyt omaan pahaan olooni. Se on vallannut koko mieleni ja kehonikin. Silmistäni paistaa nykyään pelko vaikken edes yritän tehdä mitään ilmettä. Tai jonkinlainen pelon ja surun sekoitus. Tiedän että tämä on valittamista, mutta josko edes tänne saisin kirjoitettua rehellisesti tunteitani ja ajatuksiani. Koko elämäni olen vain yrittänyt esittää että kaikki on hyvin vaikkei olekaan.

Joulu tekee tuloaan, tosin en ole sille juurikaan uhrannut ajatuksia. Tänä vuonna jouluun ei liity oikeastaan mitään tunteita tai odotuksia. Ei ole rahaa ostaa yhtään mitään ja tulen olemaan vanhempieni luona joulun. Yritän kai olla itkemättä siellä ja hymyillä vaan. Mikko viettää joulua oman perheensä kanssa, ei siis olla yhdessä tätä joulua. Tavallaan olisi ollut kiva viettääkin yhdessä joulua, mutta ei tänä vuonna. Rehellisesti sanoen en usko meidän edes yhdessä näkevän ensi joulua.

Tämä elämä sosiaalisen fobian kanssa on kummallista, esimerkiksi rakastan Mikkoa ja haluaisin olla hänen kanssaan, mutta hänenkin seurassaan jännitän ja positiiviset tunteet kuten rakkaus muuttuu peloksi ja ahdistuneisuudeksi. Tätä on vaikea ymmärtää ellei ole itse kokenut. Toivoisin että edes Mikon seurassa voisin rentoutua ja nauttia yhteisestä ajasta, mutta ei. Tuntuu että kaikki nautinnon rippeetkin riistetään. Jäljellä jää vain yksinäisyys ja tuska, kun toisten seura ei tunnu hyvältä, ei ole tuntunut pitkiin aikoihin.

Bussissa taas tuli mieleen tämän taipaleen päättäminen omin käsin. Tuntuu että edessä häämöttää vain taloudellinen katastrofi ja tämän sairauden kanssa painimista kuolemaan saakka. Siinä ei tunnu olevan järkeä eikä minkäänlaista mielekkyyttä, miksi kannattaisi elää. Kuitenkin itsemurhani aiheuttaisi niin paljon tuskaa vanhemmilleni, että sekin tuntuu pahalta. Ehkä oloani helpottaa että ajattelen voivani itse päättää tästä kurjuudessa elämisestä, minulla on siis vielä jonkinlainen kontrolli jäljellä elämäni suhteen.

Nämä nuoruuden päivät lipuvat ohitse merkityksettöminä ja ankeina, pelon kyllästyttäminä. Haluaisin matkustaa, mennä ulkomaille töihin, rakastaa Mikkoa ja iloita hänestä, viettää aikaa ystävien kanssa, käydä laivalla, käydä erilaisissa tapahtumissa, kyläillä ihmisten luona ja kutsua kylään ihmisiä jne. Haluaisin tehdä kaikenlaista ja kaipaan sosiaalista elämää, mutta kaikki tuntuu olevan minulta kiellettyä. Kehoni  kertoo sen erittäin selvällä kielellä, sen sijaan että kehoni nauttisi ja rentoutuisi tällaisissa tilanteissa, mielessäni syntyy hallitsematon ja valtava paniikki, kasvot jäykistyy ja ajatukset häviää.

Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?

Kävin tänään juttelemassa psykiatrini kanssa. Esitän aina asioiden olevan paremmin kuin ne ovatkaan. Yritän olla reippaamman oloinen kuin miltä minusta oikeasti tuntuu. Tarvitsen nimittäin psykiatrin lausuntoa liittyen työasioihin. Yritän kai vielä olla yhteiskuntakelpoinen vaikka sisimmässäni en ole siitä enää ollenkaan varma. Oikeasti tekisi mieli sanoa psykiatrilleni: "Mietin itsemurhaa päivittäin, suunnittelenkin sitä aika ajoin." Mutta en voi sanoa tuota koska joutuisin jonnekin psykiatriselle osastolle. Osastolle en voi mennä, koska minulla on velkaa ja pakko maksaa sitä pois. Minulla ei ole varaa olla psyykkisesti sairas, vaikka sitä olenkin. Jotenkin tosi surullista tämä kaikki.

Istun elämäni riekaleiden päällä ja vasta alle kolmikymppisenä. En voi kertoa tässä blogissa tarkemmin yksityiskohtia, mutta olen menettänyt työni henkilökohtaisista ongelmistani johtuen. Jokin silti pakottaa minua vielä yrittämään elää normaalin ihmisen tavalla, hakeutua uudestaan työelämään ja seurustella. Ehkä se on ylpeys, ehkä toivo, ehkä usko parempaan huomiseen, usko ongelmien voittamiseen.

Teki mieli sanoa päivällä psykiatrille, että tällä hetkellä pelkään koko ajan, joka päivä, romahtavani ja hyppääväni. Minusta on tullut oman itseni vihollinen, joka tahtoo tuhota sen aran ja pelkäävän ihmisen, rikkimenneen sielun, joka minussa asuu. Olen oman itseni sielunvihollinen. Jos en pelkäisi kuolemaa niin paljon, niin.. Mutta lapsuuden helvetillä pelottelut ovat kuitenkin tehneet tehtävänsä ja vieläkin kuvittelen kuinka vanhana sitten joskus tulen uskoon, jos se helvetti sattuisi oikeasti olemaan tuolla alhaalla.

Istun sohvalla ja odotan Mikkoa kotiin. Mikon takia täytyy yrittää hymyillä. Itsenikin takia minun täytyy yrittää hymyillä.

Koskahan se seinä tulee eteen että aikuisten oikeasti ei jaksa enää? Musta tuntuu että mä oon niin monta kertaa ollut ihan finaalissa, mutta sitten kuitenkin jatkanut tätä elämää. Tosin nyt kun ei ole juuri enää toiveita työpaikasta ja alan olla aika syrjäytynyt, voi olla että se seinä tuleekin vastaan. Se seinä on niin korkea ettei mun voimat enää riitä kiipeämään yli siitä tai menemään seinän läpi.

Terapia ei ole juurikaan auttanut. Ainoa apua, josta on jotain hyötyä, on itseni kannustaminen. Pyrin kehumaan itseäni mielessäni ja tsemppaamaan kuin toista ihmistä. Nostan itseni joka kerta kun kaadun, mutta se on käynyt työläämmäksi vähitellen. Omat voimat on aika loppu. Haluaisin tavallaan päästäkin jonnekin hoitoon, jossa musta pidettäisiin huolta. Toisaalta tuntuu että se olisi jo luovuttamista, olisihan se. Se olisi loppu kaikelle itsenäisyydelle ja jäähyväiset kaikelle normaalin rippeille.

Välillä haluaisin olla taas iloinen ja vallaton lapsi, joka sai itkeä isälleen suruja. Mun pitäisi olla aikuinen ja kypsä, mutta edelleen huomaan vaan haaveilevani ehdottomasta rakkaudesta ja isosta sylistä, johon voi nukahtaa ja missä voi itkeä pahan olon pois. Mutta sellaista ei ole enää. Ei aikuisille ole mitään suurta syliä, jossa saisi rakkautta ja lämpöä.