Kävin tänään juttelemassa psykiatrini kanssa. Esitän aina asioiden olevan paremmin kuin ne ovatkaan. Yritän olla reippaamman oloinen kuin miltä minusta oikeasti tuntuu. Tarvitsen nimittäin psykiatrin lausuntoa liittyen työasioihin. Yritän kai vielä olla yhteiskuntakelpoinen vaikka sisimmässäni en ole siitä enää ollenkaan varma. Oikeasti tekisi mieli sanoa psykiatrilleni: "Mietin itsemurhaa päivittäin, suunnittelenkin sitä aika ajoin." Mutta en voi sanoa tuota koska joutuisin jonnekin psykiatriselle osastolle. Osastolle en voi mennä, koska minulla on velkaa ja pakko maksaa sitä pois. Minulla ei ole varaa olla psyykkisesti sairas, vaikka sitä olenkin. Jotenkin tosi surullista tämä kaikki.

Istun elämäni riekaleiden päällä ja vasta alle kolmikymppisenä. En voi kertoa tässä blogissa tarkemmin yksityiskohtia, mutta olen menettänyt työni henkilökohtaisista ongelmistani johtuen. Jokin silti pakottaa minua vielä yrittämään elää normaalin ihmisen tavalla, hakeutua uudestaan työelämään ja seurustella. Ehkä se on ylpeys, ehkä toivo, ehkä usko parempaan huomiseen, usko ongelmien voittamiseen.

Teki mieli sanoa päivällä psykiatrille, että tällä hetkellä pelkään koko ajan, joka päivä, romahtavani ja hyppääväni. Minusta on tullut oman itseni vihollinen, joka tahtoo tuhota sen aran ja pelkäävän ihmisen, rikkimenneen sielun, joka minussa asuu. Olen oman itseni sielunvihollinen. Jos en pelkäisi kuolemaa niin paljon, niin.. Mutta lapsuuden helvetillä pelottelut ovat kuitenkin tehneet tehtävänsä ja vieläkin kuvittelen kuinka vanhana sitten joskus tulen uskoon, jos se helvetti sattuisi oikeasti olemaan tuolla alhaalla.

Istun sohvalla ja odotan Mikkoa kotiin. Mikon takia täytyy yrittää hymyillä. Itsenikin takia minun täytyy yrittää hymyillä.